Zygmunt Baumanin postmodernismin paradoksisuus

Zygmunt Bauman. Photo: Mariusz Kubik (Wikipedia)

ZYGMUNT BAUMANIN POSTMODERNISMIN PARADOKSISUUS
Esitelmä käytännöllisen filosofian jatkoseminaarissa 2001
Helsingin Yliopisto
Tekijä: Matti T. Amnell

Sisällys
Johdanto
1 Moderni
2 Postmoderni
3 Zygmunt Baumanin postmodernismin paradoksisuus
Loppukatsaus
Lähteet

JOHDANTO


Zygmunt Bauman (s.1926) on puolalais-englantilainen sosiologi ja yhteiskuntafilosofi, jota voidaan pitää eräänä tämän hetken huomattavimmista postmoderneista tutkijoista. Hänen kirjallinen tuotantonsa on runsas ja monipuolinen. Hän on julkaissut usein kirjan tai kaksikin vuodessa. Erityisesti hänen 1980- ja 1990-luvulla kirjoittamansa kirjat ovat tehneet hänet kansainvälisesti kuuluisaksi. Näissä viimeisimmissä teoksissa hänen pääasiallinen kiinnostuksensa on ollut kuvata sosiologisesti sitä yhteiskunnallista ja kulttuurillista muutosta, jonka hän näkee tapahtuneen tai olevan tapahtumassa modernin maailman muuttuessa postmoderniksi. Sosiologisen analyysin ohella hän ottaa osaa modernin ja postmodernin filosofian väliseen keskusteluun. Samoin hän seuraa postmodernin taiteen virtauksia ja antaa näin postmodernista kulttuurista ja elämänmuodosta laajan kuvan. Hänen esitystyylinsä on lennokasta ja kirjallisesti korkeatasoista mutta samalla myös helposti ymmärrettävää, mikä osaltaan selittää hänen teostensa suosiota. Hän arvostelee purevasti etenkin modernia yhteiskuntaa, mutta suhtautuu kriittisesti myös aikamme postmoderneihin ilmiöihin. Hänen ajattelussaan on aina eettinen henkilökohtaista vastuullisuutta korostava perussävy ja sen perusteella häntä voidaan pitää myös moraalifilosofina.

Zygmunt Bauman syntyi Länsi-Puolassa Poznan kaupungissa köyhään juutalaiseen perheeseen. Jo lapsena hän sai kärsiä juutalaisuudestaan ja ympäristön antisemitistisistä asenteista. Vaikka isoisä opetti hänelle juutalaista uskontoa, hän ei omaksunut sitä maailmankatsomuksekseen. Kun toinen maailmansota syttyi 1939, koko perhe pakeni saksalaisten tieltä Neuvostoliittoon. Neljä vuotta myöhemmin Zygmunt Bauman liittyi puna-armeijan puolalaiseen divisioonaan ja taisteli saksalaisia vastaan useilla rintamilla. Hän toimi upseerina muun muassa Berliinin valloituksessa 1945. Sodan loputtua hän jäi Puolan armeijan palvelukseen, yleni nopeasti armeijan nuorimpana majuriksi ja toimi poliittisena upseerina. Hänen silloiset toverinsa katsoivat hänen olevan kenraaliainesta. Hän oli omaksunut marksilaisen maailmankatsomuksen ja oli vaimonsa Janina Baumanin mukaan tuona aikana ”kommunistisen puoluelinjan sokea kannattaja”. Tähän vaikutti ennen muuta se, että hän uskoi kommunismin pitävän juutalaisia samanarvoisina muitten kansallisuuksien kanssa. Kommunistisen hallinnon negatiivisia puolia hän piti silloin ”väliaikaisina heikkouksina”.

Kun Zygmunt Bauman oli 28-vuotias, hänen isänsä anoi siirtolaisviisumia Israeliin ja Bauman erotettiin heti armeijan palveluksesta. Hänestä tuli näin antisemitistisen puhdistuksen uhri. Se tuhosi hänen uransa armeijassa, mutta ohjasi hänet sosiologisten ja filosofisten opiskelujen pariin Varsovan yliopistoon. Hänestä tuli apulaisprofessori 1961 ja hän kirjoitti tänä aikana useita kirjoja ja lehtiartikkeleita puolaksi. Hän matkusteli myös ulkomailla ja vietti vuoden Lontoossa. Hän kannatti edelleen marksismia, mutta alkoi suhtautua kirjoituksissaan kriittisesti puolueen linjaan. Israelin ja Egyptin välisen kuuden päivän sodan jälkeen Puolassa alkoi ankara antisemitistinen kampanja, jonka seurauksena myös Zygmunt Bauman erotettiin yliopistovirastaan vuonna 1968. Bauman muutti silloin perheineen ulkomaille, asui muutaman vuoden aikana useissa eri maissa ja asettui lopulta asumaan pysyvästi Englantiin. Hänestä tuli sosiologian professori Leedsin yliopistoon 1971. Siitä virasta hän jäi eläkkeelle 1990.

Erikoiset elämänkokemukset ovat muovanneet Zygmunt Baumanin ajatuksia ja filosofiaa. Länteen muutettuaan Bauman hylkäsi vähitellen marksilaisen ja kommunistisen maailmankatsomuksen, mutta samalla hänen suhtautumisensa kapitalismiin pysyi kriittisenä. Hänen mielestään sekä kapitalismi että kommunismi perinteisessä muodossaan kuuluvat väistyvään moderniin aikakauteen ja uusi postmoderni elämänmuoto on tulossa niiden tilalle. Tutkimuksissaan hän tarkastelee tämän muutoksen erikoispiirteitä ja siinä esiintyviä vastakohtia ja tekee niistä laajoja yhteiskunnallisia ja filosofisia johtopäätöksiä. Erityisen kuuluisaksi on tullut hänen vaikuttava trilogiansa: Legislators and Interpreters (1987), Modernity and the Holocaust (1989) ja Modernity and Ambivalence (1991). Zygmunt Baumanille on myönnetty Amalfi-palkinto sekä Adorno-palkinto, ja hänet on otettu Varsovan yliopiston emeritusprofessoriksi.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella Baumanin filosofian perusteita. Kirjallisuutta analysoimalla pyritään selvittämään hänen postmodernisminsa olennaisia piirteitä ja tutkimaan erityisesti hänen ajattelunsa johdonmukaisuutta. Postmodernia filosofiaa vastaan esitetyssä kritiikissä on usein sanottu, että postmodernismi on epäjohdonmukaista, koska siinä itsessään on juuri niitä piirteitä, joista se moittii modernismia. Stefan Morawskin mielestä postmodernismi pyrkii pois metafysiikasta ja lähenee siten radikaalia relativismia, mutta postmodernismi palaa kuitenkin takaisin jonkinlaiseen metafysiikkaan. Postmodernismi vastustaa universaaleja totuuksia, mutta paradoksisesti se silloin kannattaa eräänlaisia negatiivisia yleistyksiä. Universaalit totuudet palaavat takaisin kuin bumerangit. Tässä tutkimuksessa on tarkoitus kysyä, onko Baumanin postmodernismista löydettävissä tällaista paradoksisuutta ja jos on, miten se ilmenee. Keskeisinä lähteinä Baumania tutkittaessa ovat hänen myöhäistuotantonsa teokset, joissa hän on ajatuksiltaan postmoderni. Baumania ovat tutkineet muun muassa Stefan Morawski ja Dennis Smith.


1 MODERNI


Postmoderni kulttuuri on hyvin suuressa määrässä modernin vastakohta. Se on eräänlaista vastakulttuuria, joka tulee modernin ”jälkeen” ja jossa halutaan välttää edeltävän aikakauden virheitä. Ankara modernin elämänmuodon kritiikki on tunnusomaista postmodernille. Sen vuoksi postmodernia on mahdotonta ymmärtää tuntematta ensin modernin peruspiirteitä. Tämä pitää paikkansa myös Zygmunt Baumanin filosofiasta.

Moderni aikakausi alkoi 1600-luvun lopulla ja saavutti kypsän vaiheen valistuksen myötä, sanoo Bauman. Modernismi on hänen mukaansa modernin aikakauden intellektuaalinen, filosofinen, kirjallinen ja taiteellinen suuntaus, joka kasvoi täyteen mittaansa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Descartes, Kant ja Locke antoivat modernismille filosofisen suunnan seuraavien kahden vuosisadan ajaksi. Modernia pidettiin ennen kaikkea järjen aikakautena. Kantin mukaan järki on tuomari, jonka velvollisuutena on hävittää kaikki illuusiot ja pelkät ”mielipiteet” ja alistaa elämä järjen auktoriteetin alle. Kant pyrki kehittämään metafysiikan sellaiseen täydellisyyteen, että tulevien sukupolvien tehtävänä olisi vain soveltaa sitä käytäntöön. Modernin aikakauden tuli olla järjen valtakunta, jossa järki pyrki hallitsemaan tunteita ja eläimellisiä vaistoja, tiede uskontoa ja magiaa, oikea tieto taikauskoa ja ennakkoluuloja, harkinta epäkriittistä elämää, rationaalisuus affekteja ja tapoja, edistys rappeutumista ja humaanisuus barbaarisuutta. Todellisuutta hallitsivat horjumattomat universaaliset lait, joita tiede, etiikka ja estetiikka tutkivat. Papit, vanhat naiset ja sananlaskut haluttiin syrjäyttää kansan opettajina ja tilalle haluttiin panna tieteen papit. Järjen käsitettiin antavan tiedolle apodiktisen, epäilemättömän varmuuden. Moderni elämänmuoto olikin jatkuvaa varmuuden tavoittelua, jossa elämän ambivalenttisuus ja kaaosmaisuus ja tiedon relatiivisuus pyrittiin torjumaan.

Moderni aikakausi oli Baumanin mukaan etiikan aikakautta. Ihmisellä ajateltiin olevan universaali olemus, jota hallitsivat yleisesti sitovat prinsiipit. Ihminen oli sen mukaan epätäydellinen ja itsessään riittämätön. Hän oli ”homo duplex”, kahtiajakautunut olento, jossa voitiin erottaa biologinen ja sosiaalinen aspekti, intohimot ja järki. Hänet oli sen vuoksi kasvatettava ja sivistettävä. Hänen eläimelliset vaistonsa oli kesytettävä ja saatettava rationaalisten eettisten normien alaisuuteen. Moderni etiikka oli siis luonteeltaan heteronomista. Jokainen ihminen oli kuin vankila, jossa asui vaarallinen psykopaatti, ja ihmisen velvollisuus oli olla kuin vanginvartija, joka piti kalteriovet lukittuina ja hälytyslaitteet kunnossa. Valvontatehtävä ei näyttänyt koskaan toteutuvan riittävän hyvin, ja niin taistelu barbaarisuutta vastaan oli jatkuvaa. Kaikkia tunteenpurkauksia, ”villi-ihmisen” ilkitöitä ja etikettivirheitä paheksuttiin. Ihmisen elämä oli kuin eräänlainen elinikäinen pyhiinvaellusmatka, jolla oli selvä päämäärä kohti täydellisyyttä ja johon ihminen oli vahvasti sitoutunut.

Absoluutti ja universaali totuuskäsitys heijastui myös yhteiskunnan luonteen ja hallinnan ymmärtämiseen. Valtion valta käsitettiin absoluutiksi, ja valtion tehtävä oli laatia lait yhteiskunnan ohjaamiseksi, määritellä, luetteloida ja luokitella ihmiset ja erottaa erilaiset ihmiset hierarkkisesti toisistaan. Yhteiskunnan hallitseminen käsitettiin eräänlaiseksi puutarhanhoidoksi, jossa viisas puutarhuri kitkee pois vahingolliset kasvit, jotta hyödylliset kasvit voisivat menestyä. Yhteiskuntaan oli luotava kuri ja järjestys ja kaikki epäsosiaaliset ainekset oli suljettava vankiloihin, työlaitoksiin, mielisairaaloihin ja orpokoteihin. Pyrittiin luomaan ”ihannevaltio”, jonka causa finalis oli rationaalisesti suunniteltu yhteiskunta. Päämääränä oli harmonia, hyvinvointi ja koko ihmiskunnan onnellisuus. Filosofian tehtävä oli muuttaa maailmaa ja filosofit toimivat yhteistyössä valtion johdon kanssa yhteiskunnan järjestämisessä.

Bauman sanoo, että moderniin yhteiskuntaan kuului alusta lähtien tietty väkivaltaisuus, pakottaminen ja voimatoimet. Se perustui dogmatismiin ja intellektuaaliseen imperialismiin. Kaikkea ohjasi rationaalisuuden tavoittelu eikä mitään muita kriteereitä otettu vakavasti. Tiede pyrki pelkästään objektiiviseen ja arvoista vapautuneeseen totuuteen, ja arvoarvostelmia pidettiin subjektiivisina mielipiteinä, jotka eivät olleet tärkeitä. Byrokratian koneisto tavoitteli ennen kaikkea tehokkuutta ja virkamiehet pyrkivät näyttämään kykynsä annettujen käskyjen huolellisessa toteuttamisessa. Tämän johdosta tieteessä ja byrokratiassa ei otettu huomioon eettisiä näkökohtia, ja niistä muodostui eräällä tavalla eettisesti sokeita. Tämä kehitys osoittautui kohtalokkaaksi Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa. Baumanin mielestä natsismi ja kommunismi olivat modernin hengen aitoja tuotteita ja järjen ja valistuksen uskollisia oppilaita, modernisuutta sen päättävimmässä muodossaan. Kommunismissa yritettiin luoda virtaviivaistettu yhteiskunta, josta olisi puhdistettu kaikki kaoottinen, irrationaalinen, spontaani ja ennakoimaton aines. Sekä kommunistisessa että natsien yhteiskunnassa päädyttiin miljoonien ihmisten tuhoamiseen, kauhistuttavaan kansanmurhaan, eikä modernilla yhteiskunnalla ollut keinoja estää niitä. Kaikki yhteiskuntaan sopimattomat ihmiset koetettiin hävittää tuhoamisleireillä, jotka oli tehty niin tehokkaiksi ja järkiperäisiksi kuin mahdollista. Ilman modernia tiedettä ja byrokratiaa tämä kaikki ei olisi ollut mahdollista. Kommunismin romahdus on Baumanin mielestä viimeinen merkki koko modernin unelman romahtamisesta ja uuden postmodernin ajan koittamisesta.

2 POSTMODERNI


Baumanin esittämää modernia taustaa vasten voidaan saada esille hänen postmodernien ajatustensa erityispiirteet. Toisin kuin modernissa, postmodernissa ei pyritä universaalisuuteen, varmuuteen, absoluuttisuuteen eikä perimmäisiin totuuksiin. Niiden tavoittelu on turhaa. Descartesin, Kantin ja Locken luoma filosofinen linja halutaan tietoisesti hyljätä ja suuntautua pragmatistiseen tietokäsitykseen. Bauman toteaa, että hän haluaa omassa tieteessään rikkoa siteet modernin ontologian ja epistemologian premisseihin. ”Totuus” on hänen mukaansa ihmisen asenne siihen, mitä sanotaan tai uskotaan. Se ei ole suhde uskomuksen ja ulkopuolella olevan todellisuuden välillä, kuten modernismissa ajateltiin, vaan yhteensopivuutta uskomuksen ja muiden uskomusten välillä, joita meillä on. Tieto on aina relativistista ja riippuu siitä yhteisöstä tai traditiosta, missä se on omaksuttu. Tämä tiedon relatiivisuus ei ole vain väliaikainen vaihe, vaan se on tiedon apodiktisen varma eksistentiaalinen ehto. Tieto arvioidaan aina tiedoksi jonkin kulttuurin, ideologian, elämänmuodon tai kielipelin sisällä. Ei ole olemassa mitään sellaisia kriteereitä, joilla tietoa voitaisiin arvostella kontekstin ulkopuolella. Tämä kulttuurien pluralismi on postmodernin ajan pysyvä konstitutiivinen piirre. Kilpailevia tietoja on aina monta, eikä niitä voida panna arvojärjestykseen eikä toista voida luokitella ”oikeaksi” ja toista ”vääräksi”. Erilaisuus on universaali tila, josta ei voi luopua. Todellinen pluralismi on mahdollista siten, että kukin erilainen osapuoli tunnustaa toisten erilaisuuden. Tämä moninaisuus ei ole mikään valitettava väliaikainen vaihe, joka voitaisiin periaatteessa poistaa myöhemmin, vaan totuuden etsintä on ikuista eikä se pääty koskaan. Tämän ikuisuuden rinnalla totuuskäsitysten kilpailutilanne tulee merkityksettömäksi ja kaikki ovat samanarvoisia. Päinvastoin ne voivat dialogin avulla täydentää ja rikastuttaa toisiaan eivätkä sulje pois toisiaan. Tiedon legitimaatio ei silloin ole tarpeen. Objektiivisen totuuden tavoittelun sijaan postmoderni ajattelu pyrkii hankkimaan käytännöllistä tietoa, käsillä olevien ongelmien ratkaisemisen taitoa. Ymmärtämisen lähtökohtana on ihmisen tavallinen arkipäivä. Universaali totuus on kyllä olemassa, mutta se on tullut eräällä tavalla irrelevantiksi. Filosofian tehtävänä on nyt toimia tulkitsijana eri kulttuurien ja yhteisöjen välillä ja edistää niiden kommunikaatiota.

Jos moderni oli etiikan aikakautta, postmoderni on Baumanin mukaan moraalin aikaa, moraalia ilman etiikkaa. Nietzsche oli edelläkävijä tällaisen spontaanin moraalikäsityksen luomisessa. Etiikka on heteronomisia sääntöjä, moraali on autonomista yksilön vastuullisuutta ja solidaarisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Jumalan käskyillä koossa pidetty maailma ja järjen johtama maailma ovat kadonneet, ja ihmiset ovat nyt omien kykyjensä ja taitojensa varassa. Vastuullisuus on ihmisen subjektiivisuuden olennainen, primaarinen ja fundamentaalinen rakenne. Vastuu luo ihmisen. Moraali on absoluutti ja perimmäinen alku, jolla ei ole perustaa, luomisen teko ex nihilo, hyppy Suureen Tuntemattomaan, mysteeri suhteessa järkeen, olemassaolon transsendenssi, joka edeltää kaikkea ontologiaa. Sen olemus on, ettei sillä ole olemusta. Se on ei-ontologinen. Moraali on luonteeltaan aina kontingenttia, sattumanvaraista eikä sitä voi koskaan todistaa millään tavalla eikä johtaa loogisesti mistään.

Moderni aikakausi tavoitteli jatkuvasti varmuutta ja taisteli elämän ambivalenttisuutta ja sattumanvaraisuutta vastaan. Postmodernille elämänmuodolle epävarmuus ja nopeat muutokset eivät ole ohimenevä kiusa, vaan ne käsitetään maailman pysyväksi tilaksi, jonka kanssa on pystyttävä elämään. Todellista moraalia on kohdata aidosti tämä elämän ambivalentti luonne. Ihmisen elämä ei ole enää pyhiinvaellusta kohti selvää päämäärää, vaan se on ennemminkin kulkurin kuljeskelua paikasta toiseen, turistin tilapäistä vierailua tai paimentolaisen kiertelyä erämaassa. Sen vuoksi postmodernin ihmisen elämä on episodimaista ja erillisistä sirpaleista muodostuvaa. Kukin jakso on itsenäinen eikä sillä ole yhteyttä menneeseen eikä tulevaan. Siksi pysyvää sitoutumista johonkin elämäntapaan tai minäkuvaan vältetään. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi suhteessa avioliittoon, työelämään, rahankäyttöön tai harrastuksiin. Ihminen voi itse vapaasti valita identiteettinsä, ja tämä valinnan vapaus on yksilön universaali, luovuttamaton oikeus. Postmodernin ihmisen elämä ei ole kuitenkaan välttämättä helppoa, vaan siihen tarvitaan usein teräshermot.

Baumanin mukaan postmodernissa maailmassa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus on vähenemässä. Globalisaatio, nopea tiedonkulku ja matkustaminen vaikuttavat sen, ettei talouselämä ole enää valtioiden kontrolloitavissa. Sodankäynnissä alueellisuus on menettämässä merkitystään ja kulttuurielämä on kansainvälistä. Sen vuoksi pyrkimys moderniin ihannevaltioon tiukan kontrollin avulla ei ole enää mahdollista. Totuuden ja vallan avioliitto on päättynyt. Täydellisyyden tavoittelu ja edistys ovat postmodernin ajattelun mukaan illuusioita. Historia yhtenä suurena maailmanlaajuisena edistyksenä on loppu. Tiede pystyy kyllä ratkaisemaan monia elämän ongelmia, mutta samalla se saattaa synnyttää uusia entistä pahempia ongelmia kuten luonnon saastumista, hullun lehmän tautia ja otsonikatoa. Edistyksen tilalla on sen vuoksi ”ikuinen paluu” ja elämän kiertokulku, josta Nietzsche puhui. Postmoderni pyrkii säännöstöjen purkamiseen ja kierrätykseen modernin järjestyksen luomisen sijaan. Yhteiskunta ei pyri enää varmuuteen eikä kaaoksen ja ambivalentin poistamiseen, vaan absoluutin perustan puuttuminen nähdään positiivisena vapautena. Postmoderni julistaa kaikki vapaudenrajoitusyritykset laittomiksi. Postmoderni on Baumanin mukaan oikeastaan modernia ajattelua, joka on tullut tietoiseksi omista puutteistaan ja myöntää, että alkuperäinen moderni projekti ei ole toimiva. Maailman moniarvoisuus ja pluralismi ovat paras vastalääke totalitaarisia pyrkimyksiä ja yhteiskunnan väkivaltaisuutta vastaan . Postmodernilta yhteiskunnalta Bauman odottaa vapautta, erilaisuutta ja solidaarisuutta.3 BAUMANIN POSTMODERNIN PARADOKSISUUS

Baumanin mukaan postmodernissa ajattelussa ei pyritä universaalisuuteen, varmuuteen eikä absoluuttisiin tai perimmäisiin totuuksiin. Sen vuoksi herättää huomiota, että sanat ”universaali”, ”apodiktinen”, ”olennainen”, ”absoluutti”, ”pysyvä” tai ”fundamentaalinen” toistuvat hänellä tuon tuostakin. Tiedon relatiivisuus, sen riippuvuus kontekstistä, on hänen mielestään apodiktisen varmaa. Kulttuurien pluralismi on pysyvä konstitutiivinen piirre. Kulttuurien erilaisuus on universaali tila, josta ei voi edes neuvotella. Ihmisen vastuullisuus on fundamentaalinen, ihmisen subjektiivisuuteen kuuluva olennainen rakenne. Moraali on absoluutti alku. Elämän epävarmuus on pysyvä tila. Ihmisen vapaus valita itse oma identiteettinsä on universaali oikeus. Tämän vuoksi voidaankin Baumanilta kysyä, miten pitkälle hänen postmoderni ajattelunsa voi todella tulla toimeen ilman universaaleja, absoluutteja ja perimmäisiä totuuksia. Eikö hänen ajattelussaan on voimakas sisäinen paradoksaalisuus, kun universaalit ja ehdottomat piirteet, joita hän vastustaa, tulevat ikään kuin takaovesta sisään. Baumanin mukaan totuuden tunnusmerkki on uskomusten yhteensopivuutta. Eikö postmodernismin totuudellisuus joudu arveluttavaan valoon sen sisäisen ristiriitaisuuden vuoksi? Eikö tämä viittaa siihen, ettei mikään perimmäisiä kysymyksiä käsittelevä maailmankatsomus voi tulla toimeen ilman fundamentaalisia, universaaleja ja apodiktisen varmoja premissejä. Maailmankatsomuksemme on seistävä jollakin pysyvällä kivijalalla ja joillakin perusolettamuksilla. Filosofian eräänä tehtävänä voidaan pitää näiden perustotuuksien tutkimista ja niiden tietoiseksi tekemistä. Niiden olemassaolon kieltämisellä ei voiteta mitään.

Baumanin mukaan meillä ei ole mitään kriteereitä arvioida erilaisia kilpailevia totuuskäsityksiä. Totuuden etsintä on ikuista ja sen vuoksi erot kilpailijoiden välillä menettävät merkityksensä. Mitään niistä ei voi pitää ”oikeana” tai ”vääränä”. Sen vuoksi niiden tulisi nähdä toinen toisensa täydentävinä ja toisiansa rikastuttavina maailmankatsomuksina. Ilmeisesti Bauman pyrkii tällä suvaitsevaisuuteen ja kaikkien eri kulttuurimuotojen arvon tunnustamiseen, mutta voidaan väittää, että tällaisen lintuperspektiivin ottaminen on epistemologisesti ongelmallista ja käytännön kannalta epärealistista. Jokainen vakavasti otettava maailmankatsomus ja kulttuurimuoto, ideologia ja totuuskäsitys on luonteeltaan perimmäinen selitys olemassaolon luonteesta. Niiden taakse tai niiden yläpuolelle ei voi asettaa mitään perimmäisempää katsomusta, joka selittäisi niiden kaikkien suhteet toisiinsa, kuten Bauman pyrkii tekemään. Jokaisella maailmankatsomuksella on jotkut perustotuudet, joista ne haluavat pitää kiinni, ja postmodernismi päätyy näiden katsomusten turhentamiseen, jos se haluaa kieltää niiden oikeuden tähän vakaumukseen sanomalla, ettei totuutta voi koskaan löytää. Monet maailmankatsomukset ovat toisilleen niin vastakkaisia, että ne menettäisivät oman identiteettinsä, jos niitä täydennettäisiin jollakin toisella ideologialla. Siihen ovat varmaan vain harvat valmiita. Baumanin esittämästä pluralismista tuleekin vain yksi kilpaileva totuuskäsitys entisten rinnalle. Nicholas Rescher sanoo, että filosofin on aina omaksuttava jokin absoluuttinen näkökulma ja intellektuaalinen asenne, joka voi poiketa toisten näkemyksistä. Hän ei voi nousta ”taistelun yläpuolella” ja pysyä neutraalina. Kiistakysymysten yläpuolelle nouseminen merkitsee filosofian loppua. Kilpailutilannetta ei voi poistaa, mutta sen sijaan on realistisempaa pyrkiä tekemään kilpailu reiluksi ja ystävälliseksi. Keskinäistä tietämättömyyttä voidaan vähentää, epäluuloja hälventää ja rauhanomaista rinnakkaiseloa edistää.

Eräs Baumanin ajattelun keskeisimpiä teemoja on ihmisen vastuullisuuden ja autonomisen moraalin korostaminen. Siitä puhuessaan hänen kielenkäyttönsä saa peräti uskonnollisen sävyn. Hän käyttää sellaisia termejä kuin absoluutti, luoda ex nihilo, mysteeri ja Suuri Tuntematon. Tämä on hänelle kaikkein varminta maailmassa, luovuttamaton ja universaali ihmisen piirre. Siten se on ehkä myös kaikkein paradoksisinta, kun otetaan huomioon postmodernin ajattelun pyrkimys pois universaaleista totuuksista. Vastuullisuuden korostaminen on erittäin kunnioitettava piirre Baumanin moraalifilosofiassa ja hän poikkeaa siinä suhteessa edukseen monista muista postmoderneista ajattelijoista. Kuitenkin voidaan kysyä, miten hyvän ja pahan teon voi erottaa toisistaan, jos ei ole olemassa mitään eettisiä normeja, joilla tekoja voidaan arvioida. Stefan Morawski sanoo, että jos joku osoittaa naapurilleen ystävällisyyttä yhtenä päivänä ja uhkaa toisena päivänä murhata hänet, niin miten voidaan toista asennetta pitää hyvänä ja toista pahan, jos ei ole olemassa mitään eettisiä sääntöjä. Moraali ilman etiikkaa voi olla mielivaltaista. Etiikkaa ei Morawskin mielestä tarvitse pitää diktatorisena, vaan eettiset normit voidaan sisäistää siten, että ne todella toimivat moraalisessa sopusoinnussa ihmisen omantunnon kanssa.

Kuvatessaan postmodernia yhteiskuntaa Baumanilla esiintyy sellaisia negatiivisia universaaleja kuten ”ikuinen paluu”, perusteiden puute, erilaisuus, vapaus ja edistyksen illusorisuus, joita voidaan pitää eräänlaisina metafyysisinä kannanottoina ja siten hänen ajattelussaan paradoksisina. Baumanin käsitys modernin yhteiskunnan olemuksesta on hyvin negatiivinen ja hän katsoo, että totalitaariset valtiot kansamurhineen ovat sen aikaansaamia. Voidaan kuitenkin sanoa, ettei modernissa yhteiskuntafilosofiassa ole yleisesti pyritty tällaisen hirmuvaltion luomiseen. On monessa suhteessa perusteltua väittää, että Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto olivat modernin ajattelun kannalta katastrofeja ja valitettavia välivaiheita, joissa demoniset johtajat ja yhteiskunnan menneisyyden selvittämättömät paineet pääsivät hetkeksi irti tuhotulvan tavoin. Stefan Morawski on sitä mieltä, ettei ole osoitettavissa mitään selvää korrelaatiota modernin ajattelun ja despotismin välillä. Monet modernit ajattelijat Lockesta Milliin ja Arendtiin ovat olleet kaiken totalitarismin vastustajia. Sitä paitsi postmodernismin eräänä edeltäjä pidetyn Nietzschen ajattelua käytettiin Saksassa totalitarismin luomisessa. Sen vuoksi Morawski epäileekin, voiko postmoderni demokratia tarjota parempaa vaihtoehtoa. Ovatko nopeat muutokset ja kaaos sellaisia?

LOPPUKATSAUS

Zygmunt Baumanin ajattelu on syvällistä ja runsaasti ajatuksia herättävää. Hänen yhteiskuntafilosofinen analyysinsä on tarkkanäköistä ja hänen kritiikkinsä osuvaa. Hänen teostensa lukeminen on kiehtova kokemus, ja lukija huomaa usein katselevansa maailmaa uusin silmin Baumanin ajatteluun tutustuttuaan. Hänen moraalifilosofiansa on vankasti perusteltu omilla kokemuksilla.

Edellä esitetty analyysi osoittaa kuitenkin, että hänen postmodernissa filosofiassaan on monia ongelmallisia piirteitä. Hän pitää tarpeettomana pyrkiä varmoihin ja fundamentaalisiin totuuksiin. Hänen mielestään ei ole olemassa mitään universaaleja olemuksia eikä absoluuttisia arvoja. Siitä huolimatta hän päätyy itse tuon tuostakin lopputuloksiin, joissa universaalit, absoluutit, fundamentaaliset ja olennaiset totuudet ja arvot ovat selvästi nähtävissä. Siksi hänen ajattelussaan on nähtävissä sisäistä paradoksisuutta. Sitä voidaan pitää osoituksena siitä, ettei mikään perimmäinen maailmanselitys voi tulla toimeen ilman universaaleja ja apodiktisiä premissejä. Baumanin moraalifilosofia ihmisen vastuullisuudesta vaikuttaa liian optimistiselta. Moraali ilman eettisiä normeja saattaa olla mielivaltaista ja se voi tehdä moraalisen kasvatuksen ja opetuksen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Hänen käsityksensä modernista yhteiskunnasta tuntuu puolestaan liian pessimistiseltä. Hänen näkemyksensä ovat kyllä ymmärrettäviä, kun ottaa huomioon, mitä hän ja hänen läheiset omaisensa ovat saaneet kokea. Siitä huolimatta voidaan epäillä, onko modernille länsimaiselle demokratialle olemassa parempia vaihtoehtoja. Sitäkin yhteiskuntamuotoa voidaan kehittää ja sen menneitä virheitä välttää.

LÄHTEET

Bauman, Zygmunt

1989 Modernity and the Holocaust. Ithaca, New York: Cornell University Press.
1991 Modernity and Ambivalence. Ithaca, New York: Cornell University Press.
1993 Intimations of Postmodernity. Reprinted 1992 and 1993 (1992). London and New
York: Routledge.
1994 Postmodern Ethics. Reprinted 1994 (1993). Oxford: Blackwell.
1995 Legislators and Interpreters. On modernity, post-modernity and intellectuals. Reprinted 1995 (1987). Cambridge: Polity Press.
1996 Postmodernin lumo. Toim. Pirkkoliisa Ahponen & Timo Cantell. Suom. Jyrki
Vainonen. Tampere: Vastapaino.
1997 Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Reprinted 1995, 1997 (1995).
Oxford: Blackwell.
1998a Postmodernity and its Discontents. Reprinted 1998 (1997). Cambridge: Polity Press.
1998b Time and Class – New Dimensions of Stratification. Copenhagen: Department of
Sosiology.
2000 Liquid Modernity. Cambridge: Polity Press.
Morawski, Stefan
1996 The Troubles with Postmodernism. London: Routledge.
Rescher, Nicholas
1985 The Strife of Systems. An Essay on the Grounds and Implications of Philosophical
Diversity. Pittsburg, PA.: University of Pittsburg Press.
Smith, Dennis
1999 Zygmunt Bauman. Prophet of Postmodernity. Cambridge: Polity Press.