Derrida, portrait by Pablo Secca
Derrida (Wikipedia, English)
Jacques Derridan poststrukturalistinen tutkimustraditio
Matti T. Amnell
Jacques Derrida (1930-2004) oli Algeriassa syntynyt juutalainen, joka muutti jo nuorena Pariisiin ja toimi siellä filosofian opettajana. Häntä pidetään eräänä huomattavimmista poststrukturalismin edustajista. Hänen ontologiassaan on kaikkien olioiden ja asioiden takana jonkinlainen absoluuttinen ero, kaikkien erojen lähtökohta. Hän loi sitä varten ranskan kieleen uudissanan "différance", joka tarkoittaa kahta asiaa. Toinen ilmaisee erilaisuutta tai välimatkaa, toinen lykkäämistä tuonnemmaksi. "Différance" tarkoittaa eroa yleensä, kaiken olemassaolon mahdollisuutta ja elämän olemusta. Se ei ole käsite eikä minkään objektin nimi, vaan se tekee kielen ja merkityksen mahdolliseksi. Se on kaiken elämän edellytys ja aina vanhempi kuin olemassaolo. Asioiden ja olioiden luonne muodostuu niistä eroista, jotka oliolla on verrattuna muihin olioihin. Esimerkiksi kynä pöydällä on erilainen kuin vieressä oleva kirja, kumi, tietokone, vesilasi jne. Kynä ei ole itsessään mitään, vaan kynässä on ikään kuin noiden toisten olioiden jälki, ja se on noiden jälkien kokonaisuus ja jättää jälkien jäljen edelleen toisiin olioihin. Koska noita ympärillä olevia esineitä on ääretön määrä, on kynän käsite aina avoin ja lykkääntyy aina eteenpäin. Maailma on kuin ääretön shakkilauta, jossa olioiden olemus muodostuu niiden suhteesta toisiinsa. Se on jatkuvaa erojen ja jälkien leikkiä. Derrida vastustaa niin sanottua"logosentrismiä". Se tarkoittaa uskoa johonkin absoluuttiseen totuuteen, ideaan, että jokin voi olla totta itsessään riippumatta historiallisesta tilanteesta. Puhtaan ymmärrettävyyden järjestelmä logos tai yleinen merkitsevyys on mahdottomuus.
Keskeinen Derridan luoma käsite on "dekonstruktio", josta on tullut laajalle levinnyt muotisana ja kriittinen metodi. Hänen mukaansa dekonstruktiota tapahtuu kaikkialla. Kyse on kaikenlaisten yhteiskunnallisten, poliittisten, kielellisten, kulttuuristen ja filosofisten rakennelmien ja kerrosten purkamisesta ja hajottamisesta. Dekonstruktioon sisältyy perinteisten vastakohtien ylösalaisin kääntäminen ja uusien perspektiivien etsiminen. (Derrida 1978, 198) Tällaisia vastakohtia ovat esimerkiksi tosi/epätosi, vapaus/välttämättömyys, sisäpuoli/ulkopuoli, luonto/kulttuuri, mies/nainen, hyvä/paha, puhe/kirjoitus, läsnäolo/poissaolo ja alkuperä/lisäys. Näissä vastakohdissa ensimmäinen jäsen on ollut perinteisesti hyvä ja hallitseva ja jälkimmäinen jäsen sille alistettu. Dekonstruktio kääntää asetelman ylösalaisin ja panee jälkimmäisen hallitsevaksi. Sen jälkeen pyritään löytämään jokin uusi näkökulma, joka ei ole kumpikaan edellisistä, vaan on jotain uutta. Se uusi ikään kuin leijuu,"oskilloi", edellisten vaihtoehtojen yllä olematta pysyvästi kumpaakaan. Dekonstruktio asettaa kyseenalaiseksi kaiken poliittisen kielen ja kaikki auktoriteetit. Se on eräänlaista maanjäristystä, ajattelun vallankumousta ja ristiriitaista ”epäloogista logiikkaa". Se vastustaa kaikkea, mikä yhdistää ja sitoo. Kaikki koherenssi tulee hajottaa eroiksi. Derridan ajattelulle on tyypillistä pyrkimys hävittää keskuksen idea. Hän vastustaa kaikkea, mikä kokoaa yhteen.”Eikö keskusta, leikin ja eron poissaolo, ole toinen nimi kuolemalle?", hän kirjoittaa kirjassaan Writing and Differance. (Derrida 1978,297) Hän pyrkii eroon kaiken perustana olevasta essentiasta, Jumalasta, substanssista, instituutioiden keskustasta, kirjasta yhtenäisenä kokonaisuutena ja totuudesta. Derridan mukaan kaikissa teksteissä on löydettävissä ratkaisemattomuutta, ambivalenttisuutta ja oskillaatiota eri mahdollisuuksien välillä, joita tekstin kirjoittaja yrittää usein peitellä. Hän esittää useita esimerkkejä tästä ratkaisemattomuudesta. Platonin teksteissä farmakon on sekä lääke että myrkky. Haamu on eräällä tavalla läsnä että poissa. Lahja voi ilahduttaa saajan, mutta samalla se voi asettaa hänet kiitollisuudenvelkaan, sillä lahjan antaja voi hankkia lahjalla etua itselleen. Lahja on siten eräänlainen mahdottomuus. Tuhka on palaneen materiaalin jälki ja hajoaa maailmaan. Se on olemassa ja ei ole olemassa. Tämä ratkaisemattomuus on ajattelun ja kokemuksen olennainen ehto ja osoittaa, ettei ole olemassa mitään perustaa, identiteettiä eikä olemuksia. Tämä ambivalenttius on kuitenkin samalla ajatuksen ja kokemuksen mahdollisuus. Derridan ajattelu onkin suurelta osalta juuri tämän ratkaisemattomuuden ja mahdottomuuden kokemisen kuvausta. ”Minä tein kerran tämän ehdotuksen: Dekonstruktio olisi ehkä ´mahdottomuuden kokemus´.” (Derrida 2001, 102)
Eräs keskeinen käsite Derridalla on "suplementti". Se on täydennys tai lisäys, mutta se voi myös korvata ja tulla jonkin tilalle. Derrida pohtii Kantin tavoin, kuuluvatko taulun kehykset tauluun vai eivät. Toisaalta ne ovat olennainen osa taideteosta, toisaalta ne ovat sen ulkopuolella eivätkä kuulu siihen. Kehykset ovat suplementti, joka on samaan aikaan läsnä ja poissa. Se on lähes järjelle käsittämätön kolmas vaihtoehto. Jos jokin tarvitsee täydennystä, se on itse puutteellinen, ja vasta täydennys poistaa tuon puutteen. Silloin täydennys tekee alkuperäisen mahdolliseksi, on eräänlaisessa vaa´ankielen asemassa ja on lopulta tärkeämpi kuin tuo täydennettävä. Siten niiden osat vaihtuvat päinvastaisiksi. Suplementti voi olla käännös toiseen kieleen, ja alkuperäisen tekstin olemus on se, että se voidaan kääntää. Siten käännös onkin primaarisempi ja tärkeämpi. Kun joku lähettää kirjeen, se voi mennä väärään paikkaan. Tämä strukturaalinen ominaisuus kuuluu postin luonteeseen ja tekee myös mahdolliseksi sen, että kirje voi mennä oikeaan osoitteeseen. ”Sen perille saapumisen ehto on, että se ei saavu, ei lopussa eikä alkujaankaan.”(Derrida 1987, 29) Identiteetti muodostuu siten suplementista, lisäämisestä, ulkopuolisesta ja jonkin panemisesta toisen sijaan. Dekonstruktio on juuri tätä suplementin huomioimista.
Ehkä Derridan kuuluisin lause on ”Il n ´y a pas de hors- texte" . (Derrida 2003b, 50) Tekstille ulkoista ei ole. Tekstillä hän ei tarkoita tekstiä tavallisessa kirjallisessa mielessä, vaan teksti on differentiaalinen verkosto, jossa jäljet viittaavat aina muuanne toisiin jälkiin. Teksti on merkkien referenssijärjestelmä, ja tuo kuuluisa lause tarkoittaa, ettei kontekstin ulkopuolella ole mitään. Konteksti on puhe, elämä, maailma, todellisuus, historia tai mikä vain. Dekonstruktio on sitä, että otetaan aina huomioon tämä konteksti ja tilanne. Mitään merkitystä ei voi löytää ilman kontekstia.
Derridan mukaan kirjoituksen subjektia ei ole olemassa. Ihmisen minuus on yhteiskunnan ja maailman eri kerrosten välisten suhteiden järjestelmä. Kukaan ihminen ei ole autonominen, itseriittoinen, itselleen läsnä oleva, täysin erillinen, tietoinen, intentionaalinen eikä rationaalinen olento. Tämä ei tarkoita, ettei puhuvaa tai kirjoittavaa minuutta olisi lainkaan olemassa, vaan se on vain sijoitettava uudelleen. Minuus ei ole substanssi tai identiteetti, jokin puhdas Descartesin cogito, vaan se on kielen ja tekstin funktio. Minuudella ei ole suvereenisuutta, puhdasta spontaanisuutta eikä kirjallista auktoriteettia. Se on merkitysverkoston tuote. Kielellinen järjestelmä, tietoiset ja tiedostamattomat voimat, sosiaaliset ja poliittiset olosuhteet ovat aina ennen sitä ja tekevät sen mahdolliseksi. Ihminen on sosiaalinen olento.
Derrida sanoo, että pohjimmaltaan filosofia on ollut hänelle aina etiikan ja elämäntavan etsimistä. Hänen mielestään etiikka ja metafysiikka tuhoavat todellisen eettisyyden yleistyksillään, sillä yleinen väite sulkee pois toiseuden ja yksilöllisyyden. Se luo väkivaltaista järjestystä, hierarkiaa, totuutta ja subjektisuutta. Todellisen eettisyyden tulee välttää kaikkea totalitarismia. Toista ei saa koskaan redusoida samuuteen. Etiikka alkaa siitä, että toista kunnioitetaan absoluuttisena toisenlaisena. Ei ole olemassa mitään puhtaita abstrakteja sääntöjä, ja sen vuoksi eettinen ratkaisu sisältää aina radikaalin ratkaisemattomuuden kokemuksen, oskillaation mahdollisuuksien välillä. (Derrida 1990, 148) Jos eettinen ratkaisu tehdään jonkin säännön mukaan, se on epäeettistä. Ratkaisun täytyy suuntautua kohti tuntematonta tulevaisuutta, jota ei voi ennakoida. Dekonstruktio kyseenalaistaa lain, moraalin ja politiikan perusteet. (Derrida 2002a, 235) Vastuu on aina loputonta, ja hyvää omaatuntoa on vastustettava kaikin keinoin. Ihminen ei voi koskaan olla varma, onko hän tehnyt oikean ratkaisun vai ei. Vieraanvaraisuuden olisi oltava rajoittamatonta niin, ettei se ole velan takaisin maksua eikä velvollisuutta. Derridan mielestä siirtolaisten maahantuloa ei pitäisi ollenkaan rajoittaa, vaan valtion rajojen tulisi olla täysin avoimia. Samalla tavalla avioliiton tulisi olla avoin niin, ettei siinä rajoiteta puolisoiden lukumäärää eikä sukupuolta. Anteeksiannon tulisi olla ehdotonta, mahdotonta, ei normatiivista eikä normaalia. Derridan poliittisia mielipiteitä leimaa syvä demokratian tavoittelu. Demokratia on kuitenkin aina tulossa ja aina vain lupaus, jota ei koskaan saavuteta. (Derrida 2003a, 120) Valtiovallan voimankäyttö on alkuperältään sortavaa. ”Jokaisessa valtiossa on jonkin verran roistovaltiota.
Oikeudenmukaisuuden käsite on Derridalla erikoisasemassa. Hänen mukaansa oikeudenmukaisuutta ei voi dekonstruoida. Tämä oikeudenmukaisuuden konstruoimattomuus tekee dekonstruktion mahdolliseksi. Voidaan väittää, että tässä kohdassa Derridan ajattelussa on ristiriitaisuutta. Hän sanoo, että dekonstruktio on toiminnassa kaikkialla. Silti oikeudenmukaisuus on hänen mielestään dekonstruktion ulkopuolella, ja siten hänen keskeisin käsitteensä ei koske sitä. Oikeudenmukaisuudesta tulee kaiken yläpuolella oleva käsite, keskus, jota Derrida juuri vastustaa. Hän pyrkii oikeudenmukaiseen maailmaan, joka ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Derrida on joutunut hylkäämään perustansa. Oikeudenmukaisuus on hänelle sellainen käsite, joka ei ole minkään toisen jälki, vaan se on olemassa itsenäisesti ja identtinen itsensä kanssa. Tässä Derridan ajattelu on saavuttanut äärirajansa. Näyttää siis siltä, ettei Derrida voi lopulta elää ajattelunsa ja etiikkansa mukaisesti, vaan hänen on turvauduttava ehdottomiin arvoihin, jotka eivät riipu kontekstista. Maailman shakkilaudalla on sittenkin jokin raja.
Uskonnosta ja rukouksesta Derrida sanoo, että hänen uskontonsa on ”uskontoa ilman uskontoa”. (Derrida 1995, 49) Hänen maailmankuvaansa luonnehtivat varmaan hyvin hänen sanansa: ”... sinä yksin, jonka elämä on tullut olleeksi niin lyhyt, lyhyt merimatka, jonka olet suunnitellut ilman majakkaa tai kirjaa, sinä ajelehtiva leikkikalu nousuveden aikaan ja kuun alapuolella.” (Derrida 1999, 312) Hän sanoo ”käyvänsä ateistista” ja vastustaessaan metafysiikkaa hän vastustaa myös kristinuskoa erityisesti sikäli, kuin se on omaksunut kreikkalaista filosofista käsitteistöä. (Derrida 2005a, 47) Toisaalta hän sanoo, että jos metafysiikkaa vastustetaan, se on tehtävä metafysiikan asein, ja jos uskontoa vastustetaan, siitä ei voi koskaan päästä irti. ”Sekularisaatio on aina ambivalenttinen siten, että se vapauttaa itsensä uskonnosta, mutta itse käsitteitä leimaa teologinen, todellakin, ontoteologinen.” (Derrida 2005b, 28) Derridalle Jumala on mahdottomuus, joka ei ole olemassa mutta joka siitä huolimatta palaa aina uudelleen kummittelemaan. Hän sanoo, ettei hän ole koskaan koko elämänsä aikana lakannut rukoilemasta. Hän rukoilee päivittäin ennen nukkumaanmenoa. ”Ja minä rukoilen koko ajan, jopa nyt”, hän kertoo. (Derrida 2005a, 30) Hänen rukouksiinsa ei liity kuitenkaan mitään odotuksia, vaan ne ovat ”täysin toivottomia”. Ne ovat eräänlaista terapiaa. (Derrida 2005a, 31) Perinteinen käsitys Jumalasta, joka voisi olla transsendentti merkitty, tekstin ja jälkien ulkopuolella, on mahdottomuus ja ”teologinen ansa”. Jumala on jälkien aikaansaannos, ja jälki on aina pyyhittävä pois. Mitään erityistä ilmoitusta ei ole. Derrida puhuu kyllä messiaanisuudesta, mutta se on messiaanisuutta ilman Messiasta. Hänen uskonnollisuutensa on eräänlaista yleistä avoimuutta tulevaisuudelle ja vapauden lupaukselle. Messiasta odotetaan juutalaiseen tapaan, mutta hän ei koskaan tule. Jos Messias tulisi, se tuhoaisi kaiken. (Derrida 1994, 55)
Derridaan voidaan kohdistaa relativismia koskeva yleinen kritiikki. Hän tekee totuusväitteen, ettei totuutta ole olemassa. Hän väittää, että totuudesta on päästävä eroon eikä mitään kontekstista irrallaan olevia totuuksia ole olemassa, mutta kirjoituksissaan hän tekee jatkuvasti yleistäviä väitteitä maailmasta ja sen rakenteesta. Tämä ristiriita on poststrukturalistisen ajattelun suurin heikkous.
Lähdeluettelo
- Derrida, Jacques
- 1978 Writing and Differance. Transl. by Alan Bass. (1967) London: Routledge & Kegan Paul Ltd. The Post Card.
- 1987 From Socrates to Freud and Beyond. Transl. by Alan Bass. (1980) Chicago: The University of Chicago Press.
- 1990 Limited Inc. Transl. by Samuel Weber. (1972) Evanston Il.: Northwestern University Press.
- 1994 Specters of Marx. The state of the debt, the work of mourning, and the new international. Transl. by Peggy Kamuf. (1993) New York: Routledge.
- 1995 The Gift of Death. Transl. by David Wills. (1992) Religion and Postmodernism. Chicago: The University of Chicago Press.
- 1999 Circumfession. Fifty-nine periods and periphrases. – Jacques Derrida. Written by Geoffrey Bennington and Jacques Derrida. Transl. by Geoffrey Bennington. (1991) Paperback edition. Religion and Postmodernism. Chicago: The University of Chicago Press.
- 2001 As if it were Possible, “within such limits”… - Questioning Derrida. With his replies on philosophy. Ed. by Michel Meyer. Aldershot: Ashgate.
- 2002 Acts of Religion. Ed. by Gil Anidjar. (1980-1996) New York: Routledge.
- 2003a Autoimmunity: Real and Symbolic Suicides. A Dialogue with Jacques Derrida. – Giovanni Borradori: Philosophy in a Time of Terror. Dialogues with Jűrgen Habermas and Jacques Derrida. Chicago: The University of Chicago Press.
- 2003b Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. Toim. Teemu Ikonen & Janne Porttikivi. Suom. Tiina Arppe et al. (1967-1972) Helsinki: Gaudeamus.
- 2005a Epoché and Faith: An Interview with Jacques Derrida. John D. Caputo, Kevin Hart & Yvonne Sherwood. – Derrida and Religion. Other Testaments. Ed. by Yvonne Sherwood & Kevin Hart. New York: Routledge.
- 2005b Rogues. Two Essays on Reason. Meridian. Crossing Aesthetics. Transl. by Pascale-Anne Brault & Michel Naas. Stanford, California: Stanford University Press.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti