Haastatteluja. Interviews

Arkistoissa:

Rev. Matti Pekkarinen [since 1998 Matti T. Amnell, Doctor of Theology, Doctor of Philosophy]: New Associate pastor at Lutheran church says 1974 battle tested his faith in God. - Toronto Star , Nov 04, 1981. Archives

Haastattelu Toronto Star -lehdessä. Kuva (Getty's Images)


2015: Matti T. Amnell: Agricola, Rööperin ja Eiran kirkko. (historia, rakenne, käyttö, merkitys ja funktio, tulevaisuus)
2013: Matti T. Amnell: Mahdottomuuden kokemus Jacques Derridan poststrukturalistinen tutkimustraditio (sivut)
Moderni ja postmoderni ateismi ja kristinusko, Matti T Amnell. TT Mika K. T. Pajusen seminaarimuistio Matti T. Amnellin esitelmästä Suomen Ekumeenisen Neuvoston Opillisten kysymysten jaoston Usko-tiede- ateismi -seminaarissa 24.9.2010.

"Kadulla kulkee mustiin pukeutunut teinityttö, jonka takin selässä lukee--": I am my own God, I do what I want." - Mitä tällaisen tempauksen takana voisi olla? Ei välitöntä hätää. Olet vain törmännyt postmodernismiin." Jussi Rytkönen: Kirkon on otettava postmodernismi haltuun. Kotimaa/Teologia 18.2.2010, 27.
Juhani Huttunen: Mitä todella tapahtuu? Kirkko ja kaupunki 17.3.2010. Sivut 4-5.
Lea Lappalainen: Postmoderni haastaa kirkon. (haastattelu) myös Kirkkomme lähetys 2/2010 ( 8-9)
"Ei ole maailmanrauhaa ilman uskontojen rauhaa" Janne Villa: Rohkea tunnustuksellisuus kuuluu uskontojen kohtaamiseen Kirkko ja kaupunki 22/16.6.1999 [Uskontojen universumiin liittyvä haastattelu. ks esittely ja muut arviot]
Markus Partanen: Jumala on kuollut, ihminen kuollut.
- Sana/Ajankohtaista 25.2.2010
Video: Matti T. Amnell: Elämä vaatii rohkeutta (Agricola-messu)

Matti T. Amnell: Lectio (puhe) 29.1.2010

Matti T. Amnell: LECTIO PRAECURSORIA
(Puhe väitöstilaisuuden alussa)

Väitöstilaisuus 29.1.2010 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa klo 12.

Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät naiset ja herrat.

Väitöskirjani nimi on Uskonto ilman uskontoa. Radikaalin postmodernin uskonnonfilosofian haaste. Tutkimukseni ensisijaisena kohteena on amerikkalaisen Mark C. Taylorin, englantilaisen Don Cupittin ja kanadalais-englantilaisen Grace Jantzenin uskonnonfilosofia.

Englantilainen filosofi ja sosiologi Ernest Gellner kirjoittaa kirjassaan Postmodernism, Reason and Religion, että uskonnollisen näkemyksen mukaan perimmäinen totuus on ilmoitettua totuutta. Valistuksesta alkunsa saanut modernismi on taas sitä mieltä, että objektiivinen totuus on saavutettavissa järjen ja tieteen avulla. Postmodernismi puolestaan torjuu objektiivisen tiedon ja asettaa tilalle tulkinnallisen totuuden, joka kunnioittaa sekä tutkijan että tutkimuskohteen subjektiivisuutta. Nämä Gellnerin sanat antoivat minulle aiheen ja motiivin tutkimukseeni.

Gellnerin mukaan meidän länsimaisen kulttuurimme kolme päätekijää ovat edellä mainitut: uskonto, modernismi ja postmodernismi. Kulttuurimme on eräänlainen kolmiodraama, jossa nämä kolme näkemystä todellisuuden olemuksesta ja totuudesta keskustelevat keskenään, kamppailevat keskenään ja tekevät yhteistyötä. Tässä kolmiossa kaksi osapuolta liittoutuu usein kolmatta vastaan. Tämä liittoutuminen vaihtelee eri kysymyksissä. Halusin tutkia radikaalia postmodernia uskonnonfilosofiaa, ja tämä kolmioasetelma, kristinusko, modernismi ja postmodernismi, oli minusta hedelmällinen työväline, jonka avulla voi selvittää, mistä postmodernissa uskonnonfilosofiassa on oikein kysymys.

Mark C. Taylor luonnehtii uskonnonfilosofiaansa postmodernismille tyypilliseen tapaan. Hän sanoo, että Jumala on kuollut, historia, kirja ja ihminen ovat kuolleet. Hän sanoo, ettei hän voi enää uskoa perinteiseen kristilliseen Jumalaan, mutta hän uskoo pyhään. Pyhä on hänen mielestään vanhempaa perua kuin Jumala. Pyhä ei ole jumala jumalan takana, vaan se on se, mikä jää jäljelle, kun jumalat ovat kuolleet. Jumala ei ole mikään tuonpuoleinen olento, vaan Jumala on merkkien ja erojen päättymätöntä leikkiä, kaikkien olioiden ja ei-olioiden ”alkuperä”, joka ei kuitenkaan ole mikään alkuperä, koska mitään alkuperää ei ole olemassa. Se on ajan ja ikuisuuden, olemassaolon ja olemattomuuden, hyvän ja pahan mahdollisuusehto. Jumala on kaiken takana oleva absoluuttinen ero, kaikessa läsnä oleva jälki, joka on itse kuitenkin aina poissa.

Taylorin mielestä elämä on jatkuvaa paimentolaisen vaeltelua ja harhailua. Tuhlaajapoika ei tule koskaan kotiin, koska mitään kotia ei ole olemassa. Ihminen on juureton, mutta siitä on etuna vapaus. Hän on vapaa kaikista pysyvistä moraalisäännöistä. Hän ei kärsi mistään syyllisyydestä, sillä syntiä ei ole. Hän ei haaveile pelastuksesta, ei ylösnousemuksesta eikä taivaasta. Elämä on karnevaalinomaista juhlaa, iloa, naurua ja tanssia, jossa kaikki perinteiset arvot käännetään ylösalaisin. Kristus ja Antikristuskin osoittautuvat lopulta täysin yhdeksi ja samaksi.

Historia on Taylorin mukaan kuollut, koska ei ole olemassa mitään historian alkua, keskikohtaa tai loppua, ei mitään kehityskaarta kohti täydellisyyttä. Perinteinen käsitys kirjasta on kuollut, sillä kirjan ei enää käsitetä kuvaavan todellisuutta kuten ennen, vaan kirja on todellisuutta ja luo todellisuutta. Totuuden etsiminen on turhaa ponnistelua, sillä totuus on vain optinen harha. Ihminen on kuollut, sillä ihminen ei ole Jumalan kuva. Hänessä ei ole pysyvää kaikille yhteistä olemusta, ydintä tai substanssia, vaan hän on sosiaalisen ja kielellisen ympäristön tuote, itsessään täysi tyhjyys. Hän on suhteiden verkosto ja leikkauspiste, aina toisten jälki niin kuin kaikki muutkin oliot. Ei ole olemassa mitään tarkkoja rajoja yksilöiden välillä, sillä suhteiden verkosto tunkeutuu aina yksityisen subjektin alueelle. Ihmisen itsekkyys voi Taylorin mukaan vähetä, kun minuus ei ole korostetussa asemassa.

Don Cupitt on sitä mieltä, että kaikki virtaa, panta rei, kuten Herakleitos aikoinaan jo antiikissa sanoi. Ei ole olemassa mitään pysyvää, ikuista ja ajatonta maailmaa, vaan kaikki on mukana historian virrassa. Sen vuoksi uskonto ja teologia on käsitettävä uudella tavalla. Cupitt hahmottelee eräänlaista jälkikristinuskoa, jonka mukaan on olemassa vain tämä nykyinen maailma. Se merkitsee sitä, että Jumalan paikalle on tullut nyt kulttuuri. Uskonnollinen kieli ei voi luoda yhteyttä mihinkään yli-inhimilliseen maailmaan eikä ole olemassa mitään jumalallista ilmoitusta. Sanoma on, ettei ole mitään sanomaa. Oikea uskonto on sen vuoksi antiuskontoa, välttämättä hereettistä ja hetkellistä. Uskonto on kuin taidetta, jonka ihminen itse tekee itselleen. Jumalanpalvelus on kuin teatteria, jossa näytellään ihmiselämän syvimmät tunteet. Cupitt sanoo itse, että kirkolla voi olla tulevaisuutta vain siten, että postmodernit kristityt ottavat paholaismaisia vapauksia ja salakuljettavat kirkkoon uuden ajattelun hämäävällä tavalla vanhan sanavaraston valepuvussa. Cupitt katsoo, että jumaluus ei ole tuonpuoleista, vaan Jumala on ikään kuin astunut tähän maailmaan ja tehnyt kaiken elävän pyhäksi. Hän sanoo lukijalleen: ”Sinä olet lihaksi tullut sana, sinä olet Kristus, sinä olet inkarnoitunut Jumala.” Ihmisen on otettava Jumalan paikka siten, että hän luo itse itselleen elämäntarkoituksen, kaikki eettiset arvot ja merkitykset. Hänen on elettävä kuin aurinko, joka lähettää valoa ja lämpöä, mutta tyhjentää samalla itsensä ja lopulta kuolee.

Grace Jantzen on kirjoittanut kirjan Jumalalliseksi tuleminen, Becoming divine. Kaikki ihmiset ovat potentiaalisesti jumalallisia ja voivat kehittyä kohti jumalallista ihannetta Jantzenin mielestä länsimainen uskonto ja teologia ovat olleet miesten hallussa ja sortaneet naisia. Miehet ovat ihastuneet alituiseen kilpailuun, taisteluun ja kuolemanajatukseen. Tämän miesten kuolemankultin sijaan Jantzen haluaa panna naiselliset arvot: syntymän, elämän kukoistuksen ja kauneuden. Kukoistuksessa jumaluus inkarnoituu ihmisessä. Ihmisen tulee kehittää kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka hän on saanut syntymässä.

Mitään sovitusta tai Jeesuksen uhria ei tarvita. Mitään tuonpuoleista ei ole olemassa, vaan Jumala ja tämä maailma suhtautuvat toisiinsa panteistisesti kuin ruumis ja sielu. Perinnäinen uskonto on syntynyt miesten projisioinnin tuloksena ja naisten on nyt suoritettava tämä projisiointi uudelleen sellaiseksi, että he voivat tuntea sen omakseen. On kehitettävä uusi symboliikka ja uusi kieli, joka auttaa naisia vahvistamaan omaa subjektiivisuuttaan.

Tämä Mark C. Taylorin, Don Cupittin ja Grace Jantzenin radikaali uskonnonfilosofia on se haaste, johon modernismin ja kristinuskon on syytä ottaa kantaa.

Postmodernismin suhdetta modernismiin on paljon pohdittu. Onko postmodernismi modernin seurausta, jälkivaikutusta, edelleen kehittämistä, hylkäämistä vai niiden kaikkien yhdistelmää? Postmodernismissa otetaan kantaa moniin modernismin ja muiden edeltävien oppirakennelmien ongelmiin ja etsitään niihin uusia ratkaisuja. Postmodernilla ajattelulla ja uskonnonfilosofisilla ideoilla on pitkät juuret.

Modernismin perustajana pidetään monesti ranskalaista 1600-luvulla elänyttä filosofia René Descartesia. Hän etsi ajattelulleen ehdottoman varmaa perustaa ja loi kuuluisan lauseensa ”Ajattelen, olen siis olemassa” ”Cogito, ergo sum”. Näin hän tuli luoneeksi niin sanotun klassisen perusteorian eli faundationalismin, jonka mukaan on olemassa perususkomuksia, jotka ovat sellaisenaan oikeutettuja. Postmodernismi haluaa torjua jyrkästi faundationalismin ja Descartesin ihmiskäsityksen. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään ehdottomia ja epäilemättömiä uskomuksia eikä ihmisen subjekti ole sillä tavalla läpinäkyvä ja läsnä oleva, kuin Descartes ajatteli.

Postmodernismi on eräässä mielessä jälkikantilaisuutta. Valistuksen suurin hahmo Immanuel Kant mullisti filosofisen ajattelun 1700-luvulla. Hän jakoi todellisuuden kahtia sellaiseen millainen maailma on itsessään ja millaisena se ilmenee ihmiselle. numeeniseen ja fenomeeniseen maailmaan. Ihminen muodostaa ajatuksen kategorioiden avulla aistien antamasta virrasta fenomeenisen maailman ja panee sen ajan ja paikan rajoihin. Numeeninen maailma on ihmisen tietokyvyn ulkopuolella. Tässä syntyi niin sanottu klassinen tietokuilun ongelma, jota on pohdittu sukupolvesta toiseen: miten me voimme saada luotettavaa tietoa maailmasta, jos ihminen voi tietää vain sen, minkä hän on itse maailmaan pannut. Postmodernismi ratkaisi tämän asian siten, että siinä luovutaan kokonaan pohtimasta, vastaavatko meidän uskomuksemme ulkopuolella olevaa todellisuutta vai eivät. Todellisuus ja totuus ovat sen mukaan aina meidän tulkintaamme. Kantin mukaan Jumala kuuluu numeeniseen maailmaan ja meillä ei voi olla mitään kokemusta Jumalasta. Meillä on vain Jumalan idea ajattelussamme. Mitään ilmoitusta ei tarvita, vaan uskonnon on pysyttävä täysin järjen rajoissa. Uskonnosta tuli lähinnä moraalioppia. Kantin ajattelu loi suuntaa valistuksen uskontokäsitykselle, ja postmodernismi on seurannut sitä monessa suhteessa radikalisoiden sitä edelleen.

Kantilla oli vielä tuonpuoleinen Jumala ja elämä kuoleman jälkeen, mutta Hegel siirsi Jumalan kokonaan tämänpuoleiseen. Jumala on Hegelille absoluuttinen Käsite, joka toteuttaa itseään ja tulee tietoiseksi itsestään historian dialektisen prosessin kautta. Maailma, historia ja ihmiskunta ovat Jumalan inkarnaatioita. Postmodernismissa tämä ajatus on selvästi omaksuttu. Toisaalta postmodernismi torjuu jyrkästi Hegelin rationalismin ja historian kehitysajattelun.

Postmoderni filosofi Grace Jantzen on sitä mieltä, että naisten pitää projisioida itselleen sopiva uskonto. Tässä hän seuraa Ludwig Feuerbachia, jonka mukaan ihminen luo Jumalan omaksi kuvakseen heijastamalla omat ominaisuutensa Jumalaan korottaen ne absoluuttisiin mittasuhteisiin.

Friedrich Nietzscheä on sanottu postmodernin isoisäksi, sillä häneltä löytyvät monet postmodernismin perusajatukset: Jumalan kuolema, kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen, dionysolainen huumaava juhla ja tanssi. Postmodernismi torjuu kuitenkin Nietzschelle tyypillisen herramoraalin ja yli-ihmisteorian, sillä postmodernismissa halutaan puolustaa kaikkia marginaalisia ja sorrettuja ihmisiä.

Monet postmodernit ajattelijat ovat olleet marxilaisia tai uusmarxilaisia, joille yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden vaatimus ja köyhistä huolehtiminen on ollut tärkeää. Ihmiskäsityksessä marxilaisuus ja postmodernismi muistuttavat toisiaan. Molemmissa subjekti muodostuu sosiaalisten suhteiden kautta.

Toisaalta postmodernismi torjuu ankarasti marxilaisen käsityksen tieteestä ja metodista, talouselämän ja henkisen elämän suhteesta, puolueteoriasta, totalitarismista ja luokkataisteluopista. Postmoderni sosiologi Zygmunt Bauman katsoo, että Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa olivat modernismin mallioppilaita, joissa tuli ilmi modernismin pahin mahdollinen puoli. Valistus ja modernismi pyrkivät luomaan vapaita ja onnellisia yhteiskuntia, mutta päätyivät näissä täysin päinvastaiseen tulokseen. Niistä tuli orjuuttavia ja omia kansalaisia tuhoavia hirmuvaltioita.

Postmodernismi on suurelta osalta kielifilosofiaa ja Ludwig Wittgensteinin myöhäistuotannon kielifilosofinen korostus ja siitä syntynyt lingvistinen käänne ovat vaikuttaneet voimakkaasti postmodernismiin. Filosofiset ongelmat ovat Wittgensteinille eräänlaisia sairauksia ja filosofia terapeuttista toimintaa. Kieli on monimuotoista ja sitä voidaan verrata erilaisten pelien muodostamaan perheeseen. Sanat saavat merkityksensä osana näitä kielipelejä. Myös uskonnollista kieltä voidaan kuvata tällaiseksi peliksi. Sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure oli sitä mieltä, että kielessä on vain eroja ja kieli on luonteeltaan shakkipelin kaltainen. Postmodernissa uskonnonfilosofiassa on radikalisoitu näitä kielikäsityksiä. Kieli on hallitsevassa ja universaalissa asemassa ja saa jopa jumalallisia piirteitä. Kieli luo eräällä tavalla maailman ja on sen raja. Jumala on sana ja sana on Jumala. Me olemme aina kielen sisällä emmekä voi koskaan astua kielen ulkopuolelle. Kieli tekee myös ihmisen ja puhuu ihmisen kautta.

Klassinen kristinusko joutuu vastaamaan postmodernismin uskonnonfilosofian haasteeseen. Kristillisen vakaumuksen mukaan Jumala on ääretön ja absoluuttinen. Vain silloin hän voi olla kestävä perusta uskonnolliselle maailmankatsomukselle. Hän on kaikkitietävä ja kaikkivaltias, täydellisen viisas ja hyvä. Hän on tietoinen ja persoonallinen henki, jolla on tahto ja päämäärä. Tämä vakaumus perustuu ilmoitukselle, uskonnolliselle kokemukselle ja järjen vaatimukselle. Postmoderni uskontokäsitys ei ole onnistunut tekemään oikeutta tälle näkemykselle. Kristinuskon mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä maailmassa ja siitä muodostuu kristillinen sanoma. Kieli ja sanat viittaavat myös ulkopuoliseen todellisuuteen eivätkä vain toisiin sanoihin. Se voi muodostaa yhteyden tuonpuoleiseen maailmaan ja Jumalaan. Tiede ja järki eivät voi monopolisoida totuuden etsintää ja kieltää ilmoituksen olemassaolon mahdollisuutta. Postmodernismi ja kristinusko ovat liittolaisia siten, että ne vastustavat modernismin ylikorostettua käsitystä järjen asemasta.

Jos pelkkä pyhä käsitetään uskonnon sisällykseksi, uskonnosta tulee vain ihmisen asenne ja tunne. Tilanne olisi sama, jos jalkapallossa ei olisi maalia ollenkaan eikä voitaisi koskaan tietää, onko joku tehnyt maalin. Modernismi ja uskonto ovat liittolaisia ja uskovat, että objektiivinen totuus on olemassa ja se voidaan periaatteessa tietää. Postmodernismin mukaan totuus on paikallista yksimielisyyttä ja tiedeyhteisön keskustelun kulloinenkin taso. Silloin lähtökohdaksi on otettu ihmiskeskeinen näkemys. Todellisuus on vain meidän käsityksemme todellisuudesta. Oikea lähtökohta on sen sijaan ihmisestä riippumaton todellisuus. Tuossa edessämme olevat pöydät ja tuolit on hyväksyttävä sellaisinaan faktoina ilman mitään selityksiä. Ne eivät ole minkään toisen jälkiä. Olemassaolo on eräässä mielessä oma selityksensä. Meidän käsityksemme siitä voivat vaihdella ja olla virheellisiä tai lähetä sitä, mutta ne eivät muuta todellisuutta.

Kristillisen käsityksen mukaan eettiset arvot perustuvat Jumalan olemukseen ja tahtoon ja ne voidaan periaatteessa tietää joko ilmoituksen tai ihmisen moraalisen tajun avulla. Jos ihminen voi itse luoda itselleen haluamansa moraalin, joudutaan äärimmäiseen anarkistiseen ja subjektivistiseen tilanteeseen. Sellainen subjektivismi tekisi kaiken eettisen kasvatuksen mahdottomaksi. Kukaan ei voisi koskaan olla moraalisesti väärässä, vaan kaikki teot olisi hyväksyttävä samanarvoisina. Yhteiskunta ei yksinkertaisesti voisi pysyä pystyssä sellaisen periaatteen varassa. Ihmistä ei voitaisi pitää vastuullisena teoistaan, jos hän olisi vain ympäristön jälki. Tuomioistuimet pitäisi silloin lopettaa tarpeettomina. Postmodernismi on tässä suhteessa ristiriitaista, sillä siinä arvostellaan ankarasti nyky-yhteiskuntaa ja pyritään muuttamaan sitä. Mutta sellaiseen arvosteluun täytyy olla yleiset eettiset periaatteet, joiden olemassaolon postmodernismi haluaa juuri kieltää.

Modernismi ja kristinusko ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisessä on pysyvä luonto tai persoonallinen ydin, joka on kaikille ihmisille yhteinen. Ilman sitä rationaalisuus ja tiede eivät olisi mahdollisia, ja ilman rationaalisuutta yhteiskunta olisi vain valtataistelua. Postmodernismissa arvostetaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, mutta epäoikeudenmukaisuutta ei voi vastustaa, jos minuus on pelkkää yhteiskunnan tuotetta. On ristiriitaista, jos subjektia pidetään ympäristön tuotteena, mutta toisaalta hänet käsitetään absoluuttisen vapaaksi. Kristinuskon mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja hänellä on siten erityisasema luomakunnassa. Hänellä on mahdollisuus olla persoonallisessa suhteessa Jumalan kanssa, ja hän on vastuussa teoistaan sekä Jumalalle että ihmisille. Ihmisen identiteetti säilyy myös kuolemassa ja samoin myös vastuu.

Väitöskirjani loppuun olen valinnut lauseen suomalaisen filosofin Ilkka Niiniluodon filosofisesta ohjelmajulistuksesta, johon on helppo yhtyä: ”Siksi on aihetta korostaa, että se ei sulje pois ihmisen hyväksi tapahtuvaa yhteistyötä kulttuurien erilaisten traditioiden välillä: yksilön luovaan panokseen tieteessä, taiteessa ja teknologiassa uskovan modernin Kulttuurirahaston ikkunasta Bulevardi 5:stä voi vilkuttaa esimodernin Vanhan kirkon puiston kautta postmodernille Lönnrotinkadulle.”