Haastatteluja. Interviews

Arkistoissa:

Rev. Matti Pekkarinen [since 1998 Matti T. Amnell, Doctor of Theology, Doctor of Philosophy]: New Associate pastor at Lutheran church says 1974 battle tested his faith in God. - Toronto Star , Nov 04, 1981. Archives

Haastattelu Toronto Star -lehdessä. Kuva (Getty's Images)


2015: Matti T. Amnell: Agricola, Rööperin ja Eiran kirkko. (historia, rakenne, käyttö, merkitys ja funktio, tulevaisuus)
2013: Matti T. Amnell: Mahdottomuuden kokemus Jacques Derridan poststrukturalistinen tutkimustraditio (sivut)
Moderni ja postmoderni ateismi ja kristinusko, Matti T Amnell. TT Mika K. T. Pajusen seminaarimuistio Matti T. Amnellin esitelmästä Suomen Ekumeenisen Neuvoston Opillisten kysymysten jaoston Usko-tiede- ateismi -seminaarissa 24.9.2010.

"Kadulla kulkee mustiin pukeutunut teinityttö, jonka takin selässä lukee--": I am my own God, I do what I want." - Mitä tällaisen tempauksen takana voisi olla? Ei välitöntä hätää. Olet vain törmännyt postmodernismiin." Jussi Rytkönen: Kirkon on otettava postmodernismi haltuun. Kotimaa/Teologia 18.2.2010, 27.
Juhani Huttunen: Mitä todella tapahtuu? Kirkko ja kaupunki 17.3.2010. Sivut 4-5.
Lea Lappalainen: Postmoderni haastaa kirkon. (haastattelu) myös Kirkkomme lähetys 2/2010 ( 8-9)
"Ei ole maailmanrauhaa ilman uskontojen rauhaa" Janne Villa: Rohkea tunnustuksellisuus kuuluu uskontojen kohtaamiseen Kirkko ja kaupunki 22/16.6.1999 [Uskontojen universumiin liittyvä haastattelu. ks esittely ja muut arviot]
Markus Partanen: Jumala on kuollut, ihminen kuollut.
- Sana/Ajankohtaista 25.2.2010
Video: Matti T. Amnell: Elämä vaatii rohkeutta (Agricola-messu)

Matti T. Amnell: Lectio 1999 (Uskontojen Universumi)

Amnell Matti T.
Uskontojen universumi. John Hickin uskonnollisen pluralismin haaste ja siitä käyty keskustelu.
Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 217.
Laajuus: 261 s. nid.
Julkaisuvuosi: 1999
ISBN: 952-9791-31-3
Kieli: fin


Matti T. Amnell: Lectio precursoria. Uskontojen välisten suhteiden kehitysnäkymiä. 9.6.1999 Helsingin Yliopistolla
Puhe väitöstilaisuuden alussa.


Professori Hans Küng sanoi esitelmässään yliopiston juhlasalissa pari viikkoa sitten: ”Ei ole maailmanrauhaa ilman uskontojen rauhaa. Ei uskontojen rauhaa ilman uskontodialogia. Ei uskontodialogia ilman uskontojen perusteiden tutkimista.”

Maapallo pienenee psykologisesti koko ajan. Maailmastamme on tulossa kovalla vauhdilla suuri ”maailmankylä”, jossa kansainväliset yhteydet lisääntyvät ja eri kulttuurien ihmiset ovat entistä enemmän henkilökohtaisesti kosketuksissa toistensa kanssa. Samalla myös monet ongelmat ovat tulleet yhteisiksi. Sotien uhka, luonnon saastuminen, liikakansoitus, globalisaation tuoma taloudellinen eriarvoisuus ja lamakaudet vaativat nyt kaikkien yhteisiä ponnisteluja, myös uskontojen.

Vaikka länsimaat ovat yhä johtavassa asemassa tieteen, teknologian ja liike-elämän alalla, on lännen auktoriteettiasema monessa suussa suhteessa vähentynyt. Suurin osa lännen siirtomaista on saavuttanut itsenäisyyden ja omanarvontunto ja tietoisuus omasta kulttuurista ja ainutlaatuisuudesta ovat kohonneet niissä. Elämme postkolonialismin ja jälki-imperialismin aikaa, jolloin vastaitsenäistyneet kansat yrittävät selvittää välejään menneisyytensä kanssa, missä orjuus, taloudellinen hyväksikäyttö ja lännen ylimielinen asenne tekivät tuhoaan ja aiheuttivat syvää katkeruutta.

Siksi myös uskontojen suhteet ovat nyt muuttumassa. Itsenäistyminen on kohottanut uskontojen asemaa uusissa valtioissa, ja näissä maissa on alettu tuntea tasavertaisuutta ja jopa ylemmyyttä kristinuskoon nähden. Monissa kolmannen maailman maissa kauhistellaan lännen moraalista rappiota ja sitä vastaan koetellaan taistella. Monet meidän aikamme sodat ja yhteiskunnalliset kriisit ovat värittyneet uskonnollisesti, vaikka niissä on ollut tietenkin monia muitakin motiiveja. Lähi-Itä, Balkan, Irlanti, Sri Lanka, Kypros ovat esimerkkejä tästä. Eri puolilla maailmaa on esiintynyt myös uskonnollisesti suuntautuneita terroristiryhmiä. Uskonnot voivat olla tällä tavoin kärjistämässä poliittisia ristiriitoja. On varmaan totta, että uskontojen väliset ongelmat ovat eräs nykyajan suurimmista haasteista teologialle ja kirkolle. toiset uskonnot on otettava vakavasti huomioon teologiaa harjoitettaessa ja kirkon toimintaa suunniteltaessa.

On aika harjoittaa uskontojen perusteiden tutkimista ja sen pohjalta nousevaa uskontodialogia. On syytä pohtia niitä lähtökohtia ja tärkeimpiä periaatteita, jotka olisi otettava huomioon, kun kohdataan toisen uskonnon edustajia. Miten uskontodialogia tulisi käydä, niin että se voisi poistaa keskinäisiä ennakkoluuloja ja helpottaa yhteistä elämää?

Ensimmäiseksi periaatteeksi nousee varmaan itsestään selvästi ehdoton uskonnon- ja omantunnonvapauden huomioon ottaminen. Uskonto on ihmisen henkilökohtaisinta ja omista elämän aluetta, johon kaikkien on suhtauduttava kunnioittavasti. Ihmisellä on oikeus omaan uskonnolliseen mielipiteeseen, jos se ei sorra toisia ihmisiä. Toisen pakottaminen johonkin muuhun on loukkaus ihmisoikeuksia vastaan. Uskonto tarvitsee ympärilleen vapauden ilmapiirin ollakseen aito. Pelosta tai ympäristön painostuksesta omaksuttu uskonto on vain teeskentelyä. Niin kauan kuin eri uskontojen parissa esiintyy henkistä tai ruumiillista sortoa ja terroria toisia uskontoja kohtaan, on turha puhua mistään uskontojen keskinäisestä kunnioittamisesta ja dialogista. Tässä suhteessa on vielä pitkä matka kuljettavana, niin tulehtuneita ovat usein uskontojen väliset suhteet. Myös lähetystyön ja evankelioimisen ehdoton edellytys on vapaus ja toisen ihmisen oman ratkaisun kunnioittaminen. Kristinuskon pahimmat likatahrat ovat tulleet silloin, kun tämä on unohdettu.

Toiseksi, kuuntelutaito ja toisen asemaan asettuminen ovat edellytyksiä menestykselliselle uskonnolliselle dialogille niin kuin kaikelle keskustelulle. Toisen osapuolen on annettava esittää oma kantansa juuri sellaisena kuin hän sen ymmärtää. Hänen mielipiteensä on pyrittävä käsittämään ikään kuin sisältä käsin, sellaisena kuin hän sen näkee. Toisen vakaumusta ei pidä ryhtyä tulkitsemaan eri tavalla kuin hän itse se tekee. Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta mennä neuvomaan, mitä jokin uskonvakaumus ”oikeasti” tarkoittaa. Kunkin uskonnon kannattajat ovat sitä mieltä, että heidän oman uskontonsa on perimmäinen maailmanselitys ja heillä on oikeus ajatella näin.

Kolmantena periaatteena voitaisiin pitää dialogin aitoutta ja avoimuutta. Jotta uskontojen kohtaaminen olisi todellista ja hedelmällistä, tulee uskontojen olla keskustelussa juuri sitä, mitä ne ovat. Keskustelun tulee olla siis rohkeasti tunnustuksellista, ja sillä tulee olla elävä yhteys omaan uskonyhteisöön. Keskustelussa on uskallettava sanoa oma mielipide ja todettava, mikä siinä on samanlaista ja erilaista kuin muiden mielipiteissä. Dialogi ja toisen uskonnon kohtaaminen vaativat kykyä sietää erilaisuutta. Ristiriitoja on pystyttävä hallitsemaan. Eristäytymällä ei saada kontaktia. Toisaalta naiviin ja pinnalliseen sovintoon pyrkiminen ei tuo pysyviä tuloksia. Dialogi voi olla tuloksellista vain silloin, kun kukin osapuoli tulee siihen omana itsenään ja antaa todistuksensa oman vakaumuksensa pohjalta. Uskontodialogin veteraani Hans Küng on sanonut, että dialogissa oman uskonnon normatiivisuutta ei pidä poistaa, muuten joudutaan eroon omasta uskonyhteisöstä ja keskustelusta voi tulla vain muutamien intellektuellien harrastus.

Väitöskirjani aihe liittyy kiinteästi edellä esitettyihin ajatuksiin. Siinä selvitetään ja arvioidaan englantilaisen teologin ja uskonnonfilosofin John Hickin pluralistista ohjelmaa, jonka tarkoituksena on edistää uskontojen välisiä suhteita ja vauhdittaa dialogeja. Hickin pluralismin lähtökohtana on ollut se henkilökohtainen kokemus, että eri uskontojen jumalanpalveluksissa on uskonnollista samankaltaisuutta. John Hick on luonut pluralistisen teorian, jota hän kutsuu ”kopernikaaniseksi vallankumoukseksi”. Sen mukaan suuret maailmanuskonnot ovat kuin planeettoja kiertämässä samaa aurinkoa, samanarvoisia vastauksia samalle perimmäiselle todellisuudelle eli Jumalalle. Tämä pluralistinen peruslähtökohta on se tulkintakaavio, josta käsin John Hickin uskontokäsitys ja uskonnonfilosofia nousevat. Voidaan sanoa, että kaikki muut näkökohdat seuraavat loogisesti tästä perusparadigmasta.

Kuvatessaan uskontoja Hick käyttää vanhaa vertausta, jonka sanotaan olevan peräisin Buddhalta. Kymmenen sokeaa miestä yrittää selvittää, millainen eläin elefantti on. Yksi heistä tunnustelee kärsää ja sanoo, että elefantti on kuin käärme. toinen tunnustelee jalkaa ja sanoo, että elefantti on kuin puu. Kolmas tunnustelee syöksyhammasta ja sanoo, että elefantti on kuin aura. Hickin mukaan nämä sokeat miehet ovat kuin eri uskontoja, jotka kukin tajuavat Jumalasta oman aspektinsa, tulkitsevat sitä oman kulttuurinsa valossa ja voivat täydentää toistensa käsityksiä. Jumaluus on ääretön ja niin rikassisältöinen, ettei kukaan voi täysin tajuta sen syvyyttä.

Hickin mukaan uskontojen ristiriitaisilta näyttävät opit Jumalasta, ihmisestä ja maailmasta ovat myyttejä. Ne ovat runouden kaltaisia kertomuksia, joita ei ole otettava kirjaimellisesti tosina. Jahve ja Krišna eivät ole kilpailussa keskenään, vaan toimivat kumpikin ikään kuin omissa sadunomaisissa maailmoissaan. Myyttien tarkoitus on lämmittää tunteita, herättää ajatuksia ja laajentaa mielikuvitusta. Uskontojen myyttisen kielen takaa voidaan löytää eksistentiaalisia totuuksia, jotka voivat muuttaa ihmisen asenteita ja tapaa nähdä asiat. Tällä tavalla tulkittuina ja myyteistä riisuttuina uskontojen opit eivät ole ristiriidassa keskenään.

Arvioidessaan Jeesuksen asemaa John Hick on tullut siihen tulokseen, ettei Jeesus pitänyt itseänsä Jumalana, hänestä sellainen ajatus olisi ollut jumalanpilkkaa. Jeesus oli Hickin mukaan ihminen, joka oli niin syvästi tietoinen Jumalan läsnäolosta omassa elämässään, että hän kykeni välittämään tämän tietoisuuden muillekin. Jeesuksen jumaluus on Hickin mielestä myytti, joka syntyi vähitellen opetuslasten ja hellenistisen maailman arvioidessa jälkeenpäin Jeesuksen merkitystä. Tämä myytti on syytä purkaa, sillä se asettaa kristinuskon erityisasemaan muihin uskontoihin nähden ja eristää kristikunnan muusta maailmasta. Samalla tavalla voidaan purkaa myytit Jeesuksen pre-eksistenssistä, neitseestäsyntymisestä, sovituskuolemasta, ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta. Inkarnaation ymmärtäminen faktisesti on Hickin mukaan häviämään tuomittua taikauskoa, anakronismia ja uskonnollista regressiota. Sitä on pidettävä perustavalaatuisena harhaoppina.

Uskontojen erilaisten uskonnollisten kokemusten ja jumalakäsitysten takana voidaan Hickin mukaan olettaa olevan ääretön Jumala itsessään. Tämä jumaluus ei ole ihmisten koettavissa eikä edes käsitettävissä. Siitä ei voi sanoa, onko se yksi vai moni, tietoinen tai tiedoton, substanssi vai prosessi, hyvä vai paha, rakastava vai vihaava, päämäärään pyrkivä vai pyrkimätön, persoonallinen vai persoonaton. Sitä voidaan sanoa vain muodollisia ilmauksia, kuten ”olento, jota suurempaa ei voi ajatella”, kuten Anselm Canterburylainen sanoi. On kuitenkin pakko olettaa, että tämä jumaluus on olemassa, muuten uskonnot muuttuisivat vain ihmisten mielikuvitukseksi, sanoo Hick.

John Hickin mukaan kaikki uskonnot ovat yhtä päteviä pelastusteitä. Niissä on sama pelastusrakenne: ne muuttavat ihmisiä itsekeskeisyydestä todellisuuskeskeisyyteen. Tämä yhtäläisyys voidaan havaita, kun tarkkaillaan uskontojen pelastusoppeja vähän kauempaa. Kaikki uskonnot ja lopulta koko maailmanhistoria ovat yhtä suurta pelastustapahtumaa. Myös marxilaisuutta voidaan periaatteessa pitää pelastavana ideologiana. Hick uskoo, että ihmiset syntyvät kuolemansa jälkeen uudelleen kymmeniä tai satoja kertoja eri universumeihin ja avaruusjärjestelmiin ja jatkavat kehitystään siellä, koska monien ihmisten henkinen kehitys jää kesken tämän elämän aikana. Lopulta kuitenkin kaikki ihmiset saavuttavat päämääränsä kehityksessä ja siirtyvät taivaaseen tai nirvanaan, jossa yksilölliset persoonien rajat katoavat ja ihmiset yhtyvät jonkinlaiseksi kollektiiviseksi persoonaksi.

Koska kaikki uskonnot ovat yhtä päteviä pelastusteitä, lähetystyö tulisi Hickin mielestä lopettaa. Se on vanhan imperialismin ajan sivutuotetta. Yritys käännyttää muu maailma kristinuskoon on hyökkäys maailman rauhaa kohtaan. Odotus, että tällainen kääntyminen joskus tapahtuisi, on Hickin mielestä fantasiaa. Uskontojen tulisi sen sijaan tehdä yhteistyötä ja jakaa kokemuksia keskenään. Jeesus voisi olla ihmiskunnan yhteistä uskonnollista omaisuutta täydentämässä ja syventämässä sitä jumalasuhdetta, mikä muilla jo entuudestaan on.

Voiko tämä Hickin pluralismi edistää uskontojen välisten suhteiden kehittymistä ja vauhdittaa uskontodialogia? Jos sovellamme siihen alussa esitettyjä dialogiperiaatteita, voimme havaita, että hän puolustaa tarmokkaasti uskonnonvapautta ja haluaa korjata niitä virheitä, joita länsimaat ovat tehneet kolmannen maailman kohtelussa. Hän haluaa riisua lännen siitä ylimielisyydestä ja röyhkeydestä, jota se on osoittanut vuosisatoja riistäessään ja orjuuttaessaan muuta maailmaa. Amerikkalainen palestiinalaiskristitty, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija Edward Said sanoo, että englantilaiset tuntevat katumusta kansakuntansa kolonialistisen aja rikkomuksista. Hick on hyvänä esimerkkinä uudesta suhtautumisesta.

Mutta Hick ei kuuntele riittävästi toisten mielipiteitä eikä hyväksy uskontoja sellaisina kuin ne ovat. Hick lähtee liikkeelle siitä perusolettamuksesta, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia vastauksia samalle perimmäiselle Todellisuudelle. Tätä periaatetta on pidettävä Hickin omana uskonnollisena väitteenä. Se on eräänlainen Hickin uskontunnustus ja teologinen lähtökohta, johon muiden on vaikea yhtyä, sillä kunkin uskonnon harjoittajat katsovat yleensä oman uskontonsa olevan perimmäinen maailmanselitys, jonka taakse ei voi asettaa mitään perimmäisempää selitystä turhentamatta tätä uskontoa. Hickin ongelma onkin, että hän pyrkii kyllä olemaan ystävällinen muille uskonnoille, mutta päätyy tahtomattaan työntämään syrjään näiden uskontojen identiteetin. Hickiä voidaan syyttää kulttuuri-imperialismista, sillä hänen mielestään uskontoja on muutettava, jotta ne sopisivat teorian pohjana olevaan pluralistiseen perusolettamukseen.

Tuskin on oletettavissa, että monetkaan uskontojen kannattajat yhtyvät Hickin tavoin pitämään oppejaan runouden kaltaisina myytteinä. Yleensä uskonnolliset ihmiset ympäri maailmaa näyttävät ottavan todesta sen, mihin uskovat. Näin myös kristityt. Pitäessään uskoa Jeesuksen jumaluuteen harhaoppina Hick poikkeaa kaikkien suurten kristillisten kirkkojen tunnustuksista. Tunnustavat kristityt, jotka uskovat Jeesuksen olevan Jumala ja Raamatussa kerrottujen Jeesuksen elämänvaiheiden olevan historiallisia, eivät varmaankaan usko olevansa harhaoppisia ja taikauskon vallassa. Päinvastoin he pitävät Hickin ajatuksia kristinuskolle vieraina. Voidaan väittää, että Hick on tehnyt Jeesuksesta sokean miehen, joka hapuilee toisten uskontojen perustajien kanssa jumaluutta ja tajuaa siitä vain yhden muita täydentävän aspektin.

Lesslie Newbigin, jota käsittelevä Jukka keskitalon väitöskirja tarkastettiin tässä salissa kaksi viikkoa sitten, on sanonut, että Hickillä jumaluus on kuin tyhjä valkokangas, johon kukin uskonto voi heijastaa omat käsityksensä jumaluudesta. Voidaan sanoa, että Hickin käsitys perimmäisestä jumaluudesta on viemässä häntä kohti agnostismia, sillä Jumalasta ei lopulta tiedetä oikeastaan mitään. Hickin ajatuksia pelastusopista voitaneen pitää spekulatiivisina ja abstrakteina teorioina, joilla ei ole paljonkaan tekemistä todellisten uskontojen kanssa. Hickin teorioissa näkyy vanha idän uskontojen vaikutus. Länsimaisten ihmisten on varmaan vaikeaa hyväksyä Hickin ajatukset uudelleenruumiillistumisesta ja sielujen lopullisesta yhtymisestä.

Lähetystyötä on pidettävä luonnollisena tuloksena siitä, että ihmiset ottavat oman uskontonsa todesta. Se on jokaisen uskonnon luovuttamaton oikeus. Uskontojen on satava olla rehdissä, ystävällisessä ja nöyrässä kilpailussa keskenään. Dialogi ja lähetystyö voivat oikein ymmärrettyinä olla saman asian kaksi eri puolta. Usein dialogi saattaa olla ainoa lähetystyönmuoto, joka voi tulla kysymykseen.

Hickin pluralismi voi tuskin auttaa uskontoja aitoon dialogiin, sillä uskontojen välisiä suhteita ei voi ratkaista niin yksinkertaisella tavalla. On alistuttava siihen tosiasiaan, että uskonnot ovat hyvin erilaisia ja niiden välisten suhteiden hoitamisessa ei ole oikoteitä, vaan se vaatii runsaasti työtä. On pyrittävä luomaan sellaisia dialogimalleja, joiden avulla uskonnot voivat lähestyä toisiaan aidosti ja hedelmällisesti. Hick on kuitenkin saanut monien tutkijoiden mielenkiinnon heräämään uskontojen välisten kysymysten pohtimiseen. Se lienee hänen tuotantonsa paras puoli.